Minä

Olen 30-vuotias. Asun yksin kahden lapsen kanssa pienessä vuokra kolmiossa. Muutin tähän asuntoon 19-vuotiaana silloisen kämppikseni kanssa. Me saimme asunnon melkein heti haettuamme sitä kaupungilta. Meillä oli oma pieni piha, mistä olin aina unelmoinut. Asuinalue oli aivan mahtava. Vieressä oli vain puistoa ja lenkkeilyratoja. Paikka näytti ihan omalta pieneltä kylältä ison kaupungin keskellä.

Kämppikseni muutti pois ja tilalle tuli aviomies, ja sitten hieman myöhemmin lapset. Nykyään on enää vain minä ja lapset. Viikonloppuisin vain minä. Nautin yksin olosta. En osaa asua muiden ihmisten kanssa. Olen liian itsekäs siihen. Ja liian ongelmainen. Lasten kanssa vielä pärjään mutta aikuiset ihmiset vaativat liikaa omia oikeuksiaan ja tilaansa.

Erostani on nyt reilu kaksi vuotta. Meidän suhde kaatui lopuksi kaikkeen muuhun kuin siihen että minulla on ihan liikaa ongelmia. Kai mieheni ihan oikeasti rakasti minua ongelmistani huolimatta. Minäkin rakastin häntä mutta en sillä tavalla kuin kumppania kuuluu rakastaa. Mutta se on ymmärettävää, koska en juurikaan välitä miehistä.  Enkä ole parisuhdeihmisiä. Olen liian itsekäs.

Nykyään olen sinkku. Ja minä pärjään ihan hyvin omillani. Paljon paremmin kuin ennen. Viime vuonna näihin aikoihin olin rahallisesti pulassa ja olin saamassa elokuussa häätöä kodistani. Kaikki laskuni olivat maksamatta, koska käytin mielummin rahani kaikkeen muuhun. Nyt olen yrittänyt hoitaa tärkeimmät laskuni tunnollisesti. Mutta ne vähemmän tärkeät laskut jätän vieläkin hoitamatta. Minua ei haittaa jos ne menevät ulosottoon. Minulla on jo ulosotossa velkaa valmiiksi, niinpä ei ole väliä jos sinne menee muutama lasku kaveriksi edellisten kanssa.

Ilman lapsiani olisin todennäköisesti aivan eri tilanteessa tällä hetkellä. En vain tiedä olinko paremmassa tilassa vai paljon huonommassa. Mutta tiedän että ilman heitä moni asia olisi toisin. Olen pysynyt kasassa lasteni takia, mutta vain juuri ja juuri.

En ole saanut muita diagnooseja lääkäriltä kuin vain paniikki-ja ahistuneisuushäiriö. Siihen lisäksi olisin voinut saada helposti vielä vaikean masennuksen, ehkäpä epävakaa persoonallisuushäiriön tai kaksisuuntaisen ja päälle vielä kirsikaksi syömishäiriö diagnoosilistaani. En ole anorektikko, eikä minulla ole bulimiaa mutta ahmimishäiriö minulla on. Mitä vaikeampaa minulla on sitä enemmän syön.

Nykypäivä tällä hetkellä on ihan ok. Kevät on vain rankkaa aikaa. Silloin yleensä minulla alkaa mennä liian lujaa. Huomaan taas samoja oireita mutta olen yllättävän hyvin pysynyt ruodussa. En ole vielä tuhlannut kaikkia rahojani ja miettinyt jatkuvasti kuolemista. Mutta luulen että pienikin askel väärään suuntaan voi laukaista pommin.

Tämä blogi on minun mielenhäiriöpaikkani. Tämä on minun oksennusastiani kaikelle. Tämä blogi ei tule olemaan kaunis ja kimalteleva. Täältä et saa hyvää oloa, motivaatiota tai tukea. Täältä voit saada mukaasi vain pahaa oloa ja ehkäpä uuden mielenhäiriödiagnoosin.

C.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *